Kyllä menee huonosti. Jotenkin tuntuu, ettei tästä enää nousta. Meidän parisuhde siis. Mitään uutta kamalaa ei ole tapahtunut viime kirjotuksesta, mitä nyt melkein joka päivä riidellään ja on paha mieli. Kaikista pikkuasioistakin saa revittyä riidan kokoon. En ymmärrä miksi täytyy jostai astioden huuhtelustalkin kiukutella jos kaveri tiskaa kerran kahteen viikkoon.

Käy sääliksi meidän lasta, joka pelkää tietysti kun täällä huudetaan. Päätin joskus, ettei mun lapset joudu pelkäämään kotonaan niinku minä lapsena ja sen päätöksen aion myös pitää. En varmasti lähde ikinä miestä karkuun lasten kanssa enkä jää odottamaan lyökö mies toista kertaa. Onneksi meillä ei ole ainakaan vielä sellainen tilanne. Onneksi toi ei juo! Eikä muutenkaan ole pelottava. Mutta tän huudon täytyy loppua. Samalla tavalla pieni lapsi varmaan pelkää, oli oikeeta uhkaa tai ei. Ehkä nyt on menossa vaan huono vaihe ja kohta alkaa taas uusi nousu. Olis parempi alkaa.

En edes tajunnut aikaisemmin miten huonosti meillä menee, ennen kuin mies kysyi viime viikon maanantaina töistä tullessaan miten mun päivä meni ja mitä olen puuhaillut. En osannut vastata kun yllätyin niin paljon! Harvinaisuudesta kertoo varmaan se, että muistan hetken niin tarkkaan eikä ole sen jälkeen kysynyt.

Olen puoli vuotta valittanut, kun ei enää pussailla tai halailla. Raskaana ollessa katottiin vielä telkkaria lusikassa, nyt en enää jaksa valvoa. Mies on mennyt nyt aina karkuun kun yritän halata ja viime viikolla kun juteltiin, ilmeni etten ole edes yrittänyt enää. Kukapa sitä jaksaa yrittää kun aina saa pakit! Itseluottamus siinä menee, se kun on muutenkin huipussaan raskausarpien ja -kilojen takia. Mies selitti, että johtui pahasta olosta, oli ihan romuna siitä jatkuvasta valehtelustaan ettei halunnut mua lähelle. Eikö sen ongelman pitäisi olla sitten korjaantunut, nyt kun salaisuuksia ei enää pitäisi olla? Nyt kun kaikki raha liikkuu mun kautta ja tuo aina kuitin..

Taitaa olla enemmän musta kiinni tämä asia, kun en jaksa yrittää. En jaksa täällä kotonakaan mitään tehdä, kotityöt vaan kasaantuu kun ei ole motivaatiota. Tuntuu, että päivän kohokohta on vauvan pyllyn peseminen, viikon kohokohdasta en tiedä. Turha viikonloppuakaan odottaa, yksin on välillä melkein kivempi kuin kiukuttelevan miehen kanssa. Kesälläkään ei tapahdu mitään. Yhdet rippijuhlat tiedossa, ei muuta. Rakastan uimista, mutta en varmastikkaan kehtaa mennä tällä kropalla julkisella paikalla enkä miehen suvun mökillä. Ei tunnu kaksikymppiseltä.. Kavereitakaan ei nää, niitä ketä on vielä jäljellä, kun kaikki on töissä tai koulussa tai asuu puolen Suomen päässä. Tänne en ainakaan ketään pyydä jos mies on kotona, siitä tulee aina fiasko, ja ilman autoa vauvan kanssa on vaikea liikkua. Jotain kohokohtia kesään pitäisi saada, mutta mitä! En jaksa näin. En saa mitään tehtyä, joka päivä tuntuu samalta ja samat kotityöt odottaa.

Eilinen oli viikon kamalin päivä. Sanon vaan viikon koska viime viikonloppukin oli kamala. Silloin mulla oli kaveri käymässä, piti tehdä ruokaa ja mennä saunaan mut mies sekos ja kyllä hävetti, kaveri lähti sitte tunnin jälkeen bussilla kotiin... Nyt asiaan, teemana aika.

Oon aina haaveillut että äitienpäivät on ihania - lapset poimii kukkia ja mies tuo aamupalan sänkyyn. No, eihän mun 4,5kk lapsi mitään kukkia tietenkään vielä tuo mutta ei mennyt nappiin miehelläkään. Lauantaina, eli edellispäivänä se suuttui mulle illalla kun yritin siirtää äänikirjaa puhelimeen kun sillä oli nettipokeri kesken. Se on pelannut pokeria nyt pari viikkoa joka ilta ja koko illan. Jotain rahoja pitää kierrättää että saa bonuksia.. Meni tupakalle ja sanoi että mulla on aikaa 5 minuuttia, mutta en arvannut että siirtoon menee puol tuntia ja kone menee juntturaan. Mies tuli tupakalta ja repi samantien mun puhelimen irti, siirto vielä käynnissä ja alko huutaa. Sillä meni 10 minuuttia saada kone takas toimintaan ja sillä aikaa meni kuulemma melkein kaikki rahat pelitililtä. Joku ohjelma jäi kuulemma päälle mun touhuista ja pilas kaiken (oliskohan auttanut sammuttaa se tiedostojen kopioiminen??). Riitahan siitä tuli ja koska mies on pitkävihanen se jatkui seuraavana aamunakin.

Jotenki silti odotin niitä kukkia ja ettei ilkeesti pilais mun ensimmäistä äitienpäivää. Repi kaikki kamalimmat jutut tietysti esiin enkä kehdannu mennä mun äidillekään syömään kun olin itkenyt koko aamun. (Äh, kuulostaapa tylsältä kirjotettuna, ensi kerralla kirjoitan kun tunteet on vielä pinnassa.) Saatiin sovittua ja käytiin molempien mummeilla näyttämässä poikaa. Illalla oli tarkotus tehdä suklaafondue ja katsoa yhdessä peliä, mutta ei toi saanut taaskaan irrotettua tietokoneesta.

Menin vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan toisen erän aikana ja ärsytti taas. Miljoonat kerrat tapeltu kun en haluaisi mennä yksin sänkyyn (mun mielestä oleellisin ero sinkkuuteen on että sängyssä on joka yö joku muukin) ja että voitaisi muutenkin tehdä enemmän yhdessä. Voisinhan Euroviisut katsoa mutten jaksa 5 tunnin yöunilla ja kun tietää ettei toi ota yhtä yötä hoitaakseen ("en herää kuitenkaan!") niin ihan turhaan valvoisin vapaaehtoisesti. Paras fraasi eilen: "Mee sit nukkuu ku poikakin", miksei ite laita nukkumaan kun kerta valvoo.. (Ja aamulla hyvä nukkua pitkään kun minä nousen silloinkin.) Mut ei pysty kun on peli kesken. Miten voi kaikki aika mennä tohon??